Kaksi vuotta eikä suotta! Poika on nyt 2 vee ja meillä vanhemmilla on takana kaksi vuotta vanhemmuutta. Ehkä on sopiva aika ihan vähän miettiä tätä aikaa. Varsinkin, kun pian alkaa taas ihan uusi jakso elämässämme, kun kolmen sijaan perheessä onkin viisi.
Äitiys oli suuri unelmani. Lapsesta asti tiesin (tai kuvittelin, unelmoin...) miten äitiys on se asia, joka on elämäni tarkoitus ja päämäärä. Urahaaveita minulla ei koskaan ole ollut. Tai toki haluan viihtyä työssäni ja tehdä työni hyvin, mutta minulle sopii työ jossa ei ole tarkoitus edetä tai saada korkeampia virkoja. Riittää, kun päivällä on kiva työ ja sillä vielä elättää perhettä. Vielä vähemmän minulla on harrastushaaveita. Nuoruuteni kesäteatteriharrastus oli suuri intohimoni ja rakastin sitä, ihan ehdottomasti. Olen myös käyttänyt lukuisia iltoja yhdistystoimintaan. Mutta elämässä tulee erilaisia jaksoja ja tällä hetkellä en kaipaa enkä halua "omia" harrastuksia. Jos ei lastenvaatteiden shoppailu netissä ja kakun leipominen silloin tällöin ole laskettavissa harrastukseksi.
Kiitollisuudesta soikeana ja mykistyneenä (no okei, mykkä en ole koskaan) voin vain todeta, että elämäni on mennyt tähän asti varsin putkeen. Vuodet kesäteatterilla olivat ihania nuoruusvuosia, peruskoulu ja lukio sujuivat hyvin, rakkaani löysin heti täytettyäni 18 (enkä sen jälkeen irti päästänyt, vaan menin naimisiin tuon kanssa), ilman kipuilua löysin unelma-ammattini, johon opiskelin ja vakituisen viran sain heti valmistuttuani. Talonkin rakensimme siinä samalla ja ripustin verhoja valmiissa kodissa samalla, kun sain tiedon vakituisesta virasta. Myöhemmin vielä tuo työ on vaihtunut ja työmatka on nyt ihanteellisen lyhyt. Oikein pelottaa, kun lukee tämän pätkän. Tiedän eläväni jonkinlaisessa kuplassa ja toki, minä päivänä tahansa voi tapahtua jotakin. Siinä mielessä kupla on joka tapauksessa läpinäkyvä ja hauras, etten elä kuvitelmassa että kaikki aina menisi näin, ympärilläni on myös tapahtunut asioita, jotka ovat pitäneet huolen siitä, että pysyy maan pinnalla ja tiedostaa elämän rajallisuuden ja epäkohdat. Mutta myönnän, varsin helpolla olen päässyt.
Vauvakuume iski ehkä noin 15 vuotiaana =) Onneksi jokin järki esti tekemästä asialle mitään... Omat lapset, suurin elämän täyttymys. Kulta, jonka itselleni löysin oli itseäni varsin paljon järkevämpi. Niinpä selvää oli, että opinnot ensin ja sitten vasta vauvahaaveet saavat vastakaikua. Hän tiesi, etteivät opintoni koskaan valmistu, jos hurahdan lapsiperhe-elämään. Hyväksyin asian mukisematta. Jossain takaraivossa oli kuitenkin koko ajan ajatus, että jos vaikka vahinko sattuisi, niin ei se haittaa ;) Ei tapahtunut =) Opinnot valmistuivat ja naimisiin pääsimme. Ja lupa vauvalle annettiin. Vaan mitä sitten? Mikä vauva? Vuodi voi mennä hyvinkin siihen, että vauva saa alkunsa vaikkei mitään ongelmia olekaan. Mutta sitten kun vuosi on mennyt ja vielä vähän enemmän.... Anteeksi te, jotka olette kärsineet vuosien lapsettomuudesta, tiedän että meidän yritysaikamme oli lyhyt. Mutta kun vuosi oli mennyt ja vähän enemmän myönnän miettineeni, että näinkö siinä sitten kävi. Kaikki muut asiat loksahtivat kohdilleen, mutta jääkö suurin haaveeni vain haaveeksi. Ja kuinka silloin kestän sen.... Luotin siinä vaiheessa kuitenkin siihen, että lääketiede kyllä pystyisi auttamaan. MUTTA tämän pidempää lapsettomuuskertomusta tästä ei tule, sillä marraskuussa 2010 totesin luonnon sittenkin selvityvän ihan itse. Meille oli tulossa vauva. Ja tuo vauva täytti juuri 2 vee!!!!!! Ja luontohan on hoitanut asiat sen jälkeen oikein mallikkaasti. Kohtahan meitä on viisi =)
Äitiys sitten, nämä kaksi vuotta jotka nyt ovat kuluneet. Ne ovat oikeasti olleet vielä ruusunpunaisempia kuin mitä edes haaveissani kuvittelin. Tosin tämä on se osa, jota ei saisi kirjoittaa. olen kahden vuoden aikana oppinut, että ainakaan Suomessa ei saa suuremmin kirjoittaa ja ylistää omia hetkiään. Kel onni on se onnen kätkeköön. Minä en ole osannut noudattaa tätä muottia, vaan olen rehellisesti kirjoittanut onnestani äitinä ja iloista lapsiperheessä, Minulla ei ole ollut tarvetta hehkuttaa ja värittää elämäämme, vaan rehellisesti kirjoittaa tunteistani. Se on kuitenkin tulkittu niin, että kaikkea olisi kaunisteltu. Mutta hitto vie, kaikilla on oikeus tunta ja kokea asiat omalla tavallaan. Minä olen aidosti rakastanut vauva-aikaa, en todellakaan ole kaivannut enempää "omaa" aikaa vaan lapseni tulee mukaan lähes joka paikkaan, eikä meillä lasta ole tehty siksi, että mummoilla ja kummeilla olisi hoivattavaa. Me olemme halunneet lapsia ollaksemme itse heidän kanssaan. Ja kyllä, leikin mielummin lapseni kanssa ja laulan hämähäkkiä, kun lähden ulos juhlimaan. Ja suurin murheeni oli se, että taloudellisista syistä jouduin menemään töihin pojan ollessa vähän yli vuoden. Sillä elämä kotiäitinä ei koskaan tuntunut tylsältä tai uuvuttavalta. Aikuisten oikeesti! Tiedän toki tässäkin asiassa päässeeni helpolla siinä mielessä, että poika on ollut erittäin terve ja superrauhallinen. Äitiyslomalla olemme syöneet lounasta kahdestaan ulkona joka viikko, jumboilleet ja shoppailleet seitsemänkin tuntia putkeen ilman minkäänlaista huutoa. Me emme siis ole istuneet vain kotona eristyksissä, mikä on ollut minulle tärkeää. Ja tottakai, kyllähän joskus joku juttu ärsyttää. Mutta ne ovat pieniä arkisia asioita eikä niistä kannata stressata.
Mielestäni tämä oli hyvä hetki kirjoittaa tällainen teksti. Sillä kunhan kaksoset syntyvät, on täysin mahdollista että elämä muuttuu hieman erilaiseksi. Ja lupaan myös silloin kirjoittaa rehellisesti. Jos ruusunpunaiseen lapsiperheidylliin sattuu tulemaan enemmän horsmanoksia niin kitketään ja hoidetaan kimppua sitten uusien vaatimuksien mukaisesti.
Että näin! Loppuun vielä kuva pojasta, joka viettää synttäreitä. 2 vee =)
