perjantai 30. elokuuta 2013

Kolmen viikon kokemuksella

Hupsista! Mihin päivät hupenevat? Poikien syntymästä on jo kolme viikkoa. Miten tämä triplalapsisen perheen elämä on sitten lähtenyt käyntiin....

Ensimmäiset päivät kotona olivat erikoisia, kun eniten huomiota vei isoveljen reaktioiden käsittely. Kun siitä oli selvitty, mikä kävikin sitten varsin nopeasti, alkoi perheen uusi elämä toden teolla. Arki alkoi tosin tähän asti sitä on pyöritetty kahden kotona olevan vanhemman voimin. Seuraava uusi askel koetaan kun isi palaa töihin. Tässä hieman ajatuksia näiden kolmen kuluneen viikon jälkeen.

Ensimmäisten viikkojen jälkeen tunnelma on varsin leppoisa ja rauhallinen. Kaaosta emme ole saaneet kokea emmekä ole saaneet sellaista aikaiseksi. Pari kertaa päivässä saattaa tulla hetkiä jolloin kaksi prinssiä huutaa muutaman minuutin kurkku suorana. Yleensä kyse on siitä, että palvelu on liian hidasta. Ruokaahan pitäisi saada heti, ei kohta. Ja uskokaa pois, kahdesta vauvasta lähtee kyllä ääntä. Mutta kuten sanottua, huutoa on pariin otteeseen ja silloinkin vain pienen hetken. Muuten täällä on varsin hiljaista ja rauhallista edelleen.

Olen sellainen unikeko, että voisin nukkua missä ja milloin vain ja vaikka kellon ympäri. Vähemmälläkin selviän. Yöt ovat näin alussa olleet vaihtelevia. Aluksi saimme kokea muutaman luksusyön, sen jälkeen erilaisia öitä. Kuitenkin unta on saatu niin paljon, että ei vielä tunnu edes univelkaiselta. Olo on ihan pirteä ja energinen. Tietysti, jos joku kysyisi aamuneljältä jotakin saattaisin tiuskaista erinäisiä sanoja, mutta aamun koittaessa on taas unta kertynyt tarpeeksi. Ainakin tähän asti.

Vauvat nukkuvat joka tapauksessa päivälläkin sen verran paljon, että aikaa puuhastella esikoisen kanssa jää ihan mukavasti joka päivä.

Naistenlehtiä ja herkkuja. Ne olivat osa edellistä äitiyslomaani. Ja sama tahti jatkuu. Lehtien suurkuluttajana niitä putoilee postilaatikosta tiheään tahtiin ja äiti tuo vielä lisää. Kaikki ne on luettu. Hyvin on ehtinyt nyhjöttää sohvan nurkassa päivittäin lukemassa hömppähaastatteluja. Kaverina keksipaketti tai suklaata. Tänään istuimme esikoisen kanssa terassilla ja luimme molemmat, minulla Me Naiset ja pojalla Pieni punainen traktori. Pikkujätkät nukkuivat vaunuissa ihan lähellä ja isi teki hommia pationsa parissa. Siinä oli tämänhetkisen elämän idylli. Idylliltä tuntui myös se, kun eilen illalla kipitin yksin postilaatikolle (pakko, olihan siellä torstain kunniaksi useampi lehti). Vauvat nukkuivat ja isi ja esikoinen leikkivät legoilla. Kaikki vaan tuntui niin helpolta ja yksinkertaiselta. Yhä useammin tuntuu siltä, että kaikki on kohdillaan. Perheemme toimii myös tämän kokoisena.

Huvittavalta kuulostaa edelleeen kommentit siitä, että "kyllähän kaksi menee siinä kuin yksikin" No, ei vaan mene! Jos kummatkin tarvitsevat hoitoa samaan aikaan, niin ei pysty eikä kykene olemaan kahden kanssa. Esimerkiksi yöllä, kun kumpikin mieluiten söisi tissiä. Saavat kyllä vain hyväksyä, että joko luvassa on odotusta tai pulloruokintaa. Oppivathan kärsivällisyyttä jo pienestä =)

MUTTA!!! Jo ensimmäisellä äitiyslomalla yksi asia ärsytti ja nyt kaksosten kanssa asia taas nousee pintaan. Melkein joka päivä saa kohdata kysymyksen "eikö teillä ole nyt rankkaa"..... EI, meillä ei kiitos kysymästä ole rankkaa. Pyykinpesu, ruoanlaitto, vaipanvaihto, leikkiminen, syöttäminen. Ne eivät ole töitä, ne ovat tämänhetkistä elämääni. Lapseni eivät ole työnantajiani vaan perheenjäseniäni joiden kanssa olen lomalla, äitiyslomalla. Ja ihan totta, nuo askareet eivät mielestäni ole töitä, vaan kotipuuhia. Tietysti tulee hetkiä, jolloin ärsyttää, tuntee riittämättömyyttä tai väsyttää. Mutta, jos nuo hetket vievät vuorokaudesta jonkun minuutin niin aika paljon enemmän on hetkiä jolloin kaikki soljuu ja tuntuu helpolta.

Mukana kuva, joka kuvastaa hyvin elämäämme nyt tällä hetkellä, kaikki yhdessä nysväämässä. Pöydän ympärillä (ja päällä) on tilaa =)

Leppoisaa viikonloppua kaikille!




keskiviikko 21. elokuuta 2013

pinnallisuuksia

Toteaa itsekseen, ettei tämä elämä voi kovin stressaavaa olla. Olen nimittäin ehtinyt miettiä monia pinnallisia ajatuksia.

Ensinnäkin. Onneksi olemme molemmat, sekä minä että mieheni samoilla linjoilla, että koti pidetään järjestyksessä. Molemmat laittavat tavaroita paikoilleen ja kun leikkikalut ovat levittäytyneet niin ne ovat kyllä varsin pian taas järjestyksessä. Yksi leikki voi olla kesken, mutta kaikissa huoneissa ei tarvitse olla tavaroita lattioilla. Ja kun en varsinaisesti tykkää siivoamisesta, on helpompaa järjestellä vähän koko ajan. Ei tarvitse raivaamisvaiheeseen missään vaiheessa. Pölyjä kertyy koko ajan, mutta nyt mä odotan että kolmaskin pojista väsähtää, niin pääsee rätti ja moppi puuhiin. Jokseenkin siivotussa kodissa voi sielu levätä paremmin. Hyväksyn asian, siivoan mielummin kun katselen sotkuja. Kiiltävää ja putipuhdasta kotia täältä ei tosin löydy. Avotakkaan emme pääse, eikä siihen ole tarvetta =)

Seuraavaksi. Lasten vaatteet. Saattaa olla erittäinkin pinnallista, mutta niin monta lasta meillä ei ole ettenkö ehtisi mätsäillä vaatteita. Tietysti voisin lisätä koko litanian, miten tärkeintä on että lapset pysyvät terveinä, kaikki saavat nukkua jne.... se on selvää! Mutta kyllä mä saan suuret kiksit siitä, kun mietin lasten vatteita ja miten niitä yhdistelen. Illalla on kiva laittaa kolme pientä kasaa kodinhotohuoneen pöydälle. Kolmen pojan vaatteet odottavat seuraavaa päivää. Nätit vaatteet eivät tee lasteni elämästä parempaa, mutta omastani tekevät. Vaatteet ovat äidin oma leikki ja nautin katsellessani kauniisti puettuja lapsiani.

Ja vielä lopuksi. Ja ehkä vähän yllätäen. Oma keho. Kehoni huoltaminen ei ole kuulunut ykkösprioriteetteihini oikeastaan koskaan. Ennemminkin olen huoltanut sitä syömällä hyvää ruokaa. Ja painon puolesta olen kuulunut niihin surkuhupaisiin jojottajiin, kuten moni muukin. Ja kyllä, juuri nyt olen myös ylpeä kehostani. Se jaksoi kantaa kaksi lasta ilman särkyjä tai muita vaivoja. Ja synnyttikin näppärästi, varsin kivuttomasti ja erittäin nopeasti kaksi prinssiämme. Siltikin, mielessä siintää jo bikinikesä 2014. Tai no ei ehkä ihan. Mutta ensimmäisen kerran voisin melkein palkata personal trainerin, joka kertoisi tien timmimpään vartaloon. Ja kaipuu päästä vaatekauppaan ostamaan itsellekin vähän uusia ja kivoja vaatteita. En mä halua kotonakaan hyppiä päivittäin jossain verkkareissa. On paljon kivempi katsoa itseään peilistä ohimennen, jos päällä on edes tunika, farkut tai jotain vähän naisellisempaa. Ja tuo meikkaaminen. Tuntuu typerältä meikata omaksi iloksi, joten olen nyt pomppinut meikittä. Vaan kyllä mä odotan hetkeä, jolloin peilistä katsoo edes ripsaria ja kajalia nähnyt naama. Mä en ymmärrä miksi äidin pitäisi olla rähjääntyneen näköinen, meikitön ja verkkareissa kulkeva otus. En mä ainakaan tunne itseäni sellaiseksi. Jos elämä on nautinnollista, kepeää ja kivaa, niin saa kai se myös näkyä. Ja jos joskus väsyttää, niin silloinkin voi olla piristävää olla edes vähän nätimpänä.

Että näin, varsin pinnallista puhetta. Mutta samat arkiset asiat, kuten ruoanlaitto ja pyykkipuuhat ovat mielestäni paljon kivempia, kun on kaunista ja siistiä ympärillä. Nyt siis se rätti heilumaan.

Kimmokkeena kehonhuoltoprojektille kuva häämatka-albumista. Siihen kuntoon, jos vielä pääsisi.


maanantai 19. elokuuta 2013

2-vuotiaan tuska sai äidin sydämen huutamaan kipua

Tottakai tiesin että on mullistavaa kaksivuotiaalle saada sisarus ja vieläpä kaksi. Monta kertaa sanoinkin, että miten meidän muru selviää tilanteesta. Jollain hullun naiivilla tavalla halusin kuitenkin uskoa, että kaikkihan menee kuin Strömsössä. Kai se oli samalla itsesuojeluvaistoa.
Tiesin jo etukäteen, että itselleni vaikeinta koko sairaalajaksossa ja synnytysjutussa olisi se, että minun pitäisi olla erossa pojasta. Mutta tulisivathan isä ja poika katsomaan meitä joka päivä. Ja kyllä he tulivatkin. Mutta visiitit eivät ehkä olleet elämämme idyllisimpiä hetkiä. Lauantai (pojat syntyivät perjantaina) meni vielä jotenkin. Simonin mielestä vauvat olivat hienoja ja vauvat saivat kuunnella höpötystä ratikoista ja busseista. Puolentoista tunnin jälkeen paikka alkoi kuitenkin tympiä ja niin isi ja poika suuntasivat kotiin. Loput visiitit olivatkin sitten varsin riipiviä. Sunnuntain ja maanantain visiitit jäivät alle tunnin mittaisiksi ja poika reagoi itkemällä ja haluamalla pois. Pojalla oli myös sahaava kuume. Koska muita oireita ei ollut ja kuumekin oli välillä poissa tulimme tulokseen, että poika reagoi stressaavaan tilanteeseen kuumeilemalla.
Tiistaina koitti aika ottaa pojat mukaan ja suunnata kotiin. Lähtöpukeutumiset olivat esikoiselle varsin riipivä hetki ja automatkakin meni pitkälti hätääntyneenä.
Kotona kaikki oli vielä karmeampaa. Poika oli koko iltapäivän ja illan hätääntynyt ja huusi lähtevänsä autolla pois. Raukka oli suunniltaan.Ja äidin sydän itki verta. Näinkö pilasin ihanan esikoiseni elämän?..... Sinnekö katosi aurinkoinen ja iloinen kullannuppuni..... Toki järki sanoi, että olimme vasta tulleet kotiin, mutta tunsin tehneeni elämäni virheen. Ja kuitenkaan en tietenkään olisi mistään hinnasta luopunut pieniestä kaksospojistanikaan.

Ensimmäinen yö oli asia, jota pelkäsin. Ajattelin, että esikoinen varmasti herää vauvojen itkuun ja niin huudamme kaikki kuorossa silmät ristissä. Vaan pelko olikin turha. Kotona oli hiljaista 00-07.30. Pikkupojat nukkuivat yhdellä tissikerralla läpi yön ja jatkoivat toisen imuttelun jälkeen vielä kymmeneen. Esikoinen nukkui kahdeksaan ja sen jälkeen ehdin viettää laatuaikaa leikkien pari tuntia kahdestaan hänen kanssaan. Heti tuntui kaikki paremmalta. Pojan kaikista suurin tuska oli kadonnut, kun äiti oli kotona vielä aamullakin. Toki päivän mittaan oli jonkinlainen hätä.

Nyt on jo maanantai. Päivä päivältä esikoinen taas yhä enemmän oma itsensä. Vauvat ovat olleet jo useamman päivän kivoja. Jos vauvat oikein huutavat on parasta sanoa vaan blaa, blaa.... vauvoja on jo kiva moikata, halata ja jopa pussailla. Ja ne ovat kuulemma söpöjä. Reaktiot ovat viime päivinä tulleet niin, että silloin tällöin iskee itkukohtaus. Muuten tilanne on ihan hyvä. Pojan iloisuus on palannut ja pelleily jatkuu vanhaan malliin. Hieman enemmän uhmaa on havaittavissa, mutta se saattaa olla pysyvämpikin ilmiö ;)

Maanantai-illan päätteeksi voi todeta, että tänään tuntuu siltä ettei mitään ongelmia ole edes ollut. Koko päivän ainut itkukohtaus isko päiväunilta herättäessä. Muuten on ollut erittäin hyvä päivä.

Mutta myönnetään, muutama päivä oli ehkä elämäni tiukimpia päiviä, samalla kun onni oli suuri niin säälitti niin valtavasti pienen 2-vuotiaan hätä. Äidin sydän on vaan ihan omanlaisensa, lapsen tunteet kokee aina niin valtavan voimakkaasti. Tai ainakin minä teen niin.

Kuvassa kaikki kolme kullannuppuamme. Edessä varmaan vaiheita monia, mutta tietenkään en kadu hankkineeni sisaruksia esikoiselle. Sisarukset ovat rikkaus ja lapset lahja. Ja juuri tänään tunnelma taas kuin ruusuilla tanssisi. Piikitkin ovat piilossa.


perjantai 16. elokuuta 2013

Blogihiljaisuuden syy - he syntyivät!

Nyt tulikin pitkä tauko bloggailuun. Syy on varsin pätevä. Kaksosemme ovat nyt täällä. Pienet prinssimme syntyivät viikko sitten. Reippaita jössiköitä molemmat, toinen painoi 3085g ja toinen 3450g. Tiistaina pääsimme kotiin. Pojat ovat terveitä ja äiti voi erinomaisesti. Pojat syntyivät näppärästi ja nyt kotona olemme nukkuneet varsin pitkiä yöunia, joten tällä erää ei edes väsymys paina. Isoveljellä tosin on asiassa sulattelemista ja pojan reaktiot riipivät äidin sydäntä. Mutta järjellä toki tiedän että suurin osa isosisaruksista reagoi ja että se on normaalia. Haluan vain iloisen poikani takaisin.

Lisää tekstiä pian, tässä kuitenkin jokin kuva tarjolla =)



sunnuntai 4. elokuuta 2013

Eipä mitään uutta....

Toiveissa olisi, että vähitellen saisin tänne postattua uutisen, että pojat ovat syntyneet. Mutta ei vielä. Täällä me puuhastellaan hissukseen ja odottelemme h-hetkeä. Kai se koittaa, kohta! Tällä erää näyttää siltä, että pojat saattavat lähennellä 3,5 kiloa per nuppi. Joten ihan minivauvoja ei ole luvassa. Koosta huolimatta mahtuvat kyllä liikkumaan, eilenkin mahassa oli kahden jäbän varsinainen diskotanssi meneillään.

Olemme me kaikkea pientä puuhaa keksineet pojan kanssa tälläkin viikolla. Sekä maanantaina että tiistaina oli Helsingissä kontrolli, joten mummu lapsenvahtina suuntasimme seikkailemaan. Tistaina kävimme moikkaamassa siskoani Ruoholahdessa. Simon pääsi sekä bussin että metron kyytiin. Jännää!

Eilen hyppäsimme pojan kanssa ex tempore autoon ja lähdimme pienelle ajelulle. Ajelimme vain noin vartin päähän kotoa, mutta näimme maisemia joita muiten ei tule katsastettua. Yleensä tulee aina lähdettyä toiseen suuntaan. Nyt ajoimme ihan maaseudulla ja näimme sekä heppoja että lampaita. Hyppäsimme aina ulos autosta moikkaamaan, kun näimme jotain kivaa. Bää ja ihahhahaaaaa! Samalla näimme myös kivan kahvilan ja poikkesimme tietysti jätskille ja tötterölle =) Voi miten hauskaa on lomailu ja kaikenlaisen pienen ohjelman keksiminen!

Kuvassa maailman parasta matkailu- ja lomailuseuraa. Aina yhtä innoissaan kaikesta. Jännää! Kyllä! Mukaan! Ja taas mennään =)