Olemme mieheni kanssa molemmat erittäin huonoja stressaajia, asiat tapahtuvat omalla painollaan ja yleensä kaikki kyllä kääntyy oikein päin.... emme myöskään ole suuria filosofeja. Elämme enemmän kuin mietimme. Nyt vähitellen, h-hetken lähestyessä, pieneen mieleeni on jotenkin tullut erinäisiä pohdintoja. Kuuluu luultavasti asiaan. Tähän asti raskauden aikana olen vaan porskutellut etiäpäin, sen enempää asioita miettimättä. Tai miettinyt konkreettisia asioita, minkälaiset vaunut, mahdummeko autoon, samanlaiset sängyt molemmille, kuinka paljon mätsääviä vaatteita... Ja nämä vaate ja hankintajutut ovat niin lähellä sydäntäni, että ne eivät aiheuta harmaita hiuksia vaan ihania hetkiä... Paitsi tietysti lompakolleni ;)
Heti helmikuussa oli selvää, että kaksosten kanssa juhannus on jonkinlainen rajapyykki. Kunhan niin kauan pysyvät mahassa ongelmitta, niin sen jälkeen kaikki viikot ovat kotiin päin. Hups, juhannushan meni jo! Ja juu ei, ei merkkejä mistään kiireestä vielä. Hyvä niin! Mutta joka tapauksessa, h-hetki kyllä lähestyy, se on selvää. Ja niin ehkä eri tunteet nousevat aivosoluja kutittelemaan.
Ensinnäkin tietysti uteliaisuus. Pian saamme nähdä minkälaisia tyyppejä meille muuttaa. Ovatko pojat ihan samanlaisia, koskee niin ulkonäköä kuin luonnetta. Montakohan kertaa itse sotken nuo veijarit.... Ja miten eroavat isoveljestään, joka on ollut sellainen erittäin helppo tapaus, terve ja hyväntuulinen kaveri, jonka kanssa oli helppoa olla vaikka koko päivä Jumbossa.
Toiseksi siis, miten paljon elämä muuttuukaan nyt. Saattaa olla erittäin mahdollista, etten kolmen lapsen kanssa istu joka viikko lounaallla kaupungilla. Ehkä enemmän pysyttelemme kotona. Se sinällään kuulostaa oikein kivalta, enää ei tarvitse mennä koko ajan, ihan hyvin voi ottaa iisisti. Mutta myönnän, olen kyllä jo miettinyt ratkaisuja, miten lähden kolmen lapsen kanssa kauppaan yksin. Ihan vaan, koska sellainen kuuluu siihen, mitä itse ajattelen vapaudella. Sitä että pääsen porukkani kanssa minne vaan. Ilman heitä minun ei ole tarve mennä minnekään.
Suurimmat tunteeni liittyvät esikoiseemme. Tuo pieni hemmoteltu prinssimme, joka on saanut nauttia huomiostamme yksin kaksi vuotta. Samalla olen aina ollut sitä mieltä, että haluan (jos vain mahdollista) että lapsella on sisaruksia, on rikkautta omistaa sisko tai veli. Mutta myönnän, niin hölmöltä kun se kuulostaakin, että mietin myös mitä olen tekemässä. Entä jos olisimme valinneet, että esikoisemme jääkin ainokaiseksi ja saa kaiken huomiomme? Olisiko hän silloin maailman onnellisin ja hemmotelluin poika? No ei tietenkään. Mutta tuli vain mieleen. Sillä hän on se, jonka elämä nyt muuttuu kertaheitolla joksikin ihan muuksi. Nämä tunteet tulivat jotenkin erityisesti mieleen, kun pohdin miten tiivis on kaksosten välinen suhde. Jääkö esikoinen nyt kuitenkin tavallaan yksinäiseksi? Tuleeko hän aina olemaan jotenkin ulkopuolinen? Ja vaikka kuinka näitä pohdiskelen, olen kuitenkin varma siitä, että kaikki menee juuri kuten pitääkin. Kaikki tunteet ovat kuitenkin sallittuja.
Ihan konkreettisesti olen miettinyt myös synnytystä. Tähän asti en ole sitä juuri miettinyt, sillä ekasta kerrasta ei jäänyt traumoja eikä pelkoja. Luotan nytkin, että kaikki sujuu. Eihän paljon muutakaan voi ja pääasia, että sieltä tulee ulos kaksi pientä veijaria mahdollisimman turvallisesti. Mutta toivon, että ei sektiota tarvita. Haluan nimittäin, että mieheni voi olla mahdollisimman paljon esikoisemme kanssa koko ajan, joten haluaisin pärjätä vauvojen nostamisen kanssa mahdollisimman yksin. Kyllähän mies ja poika tulevta sairaalaan moikkaamaan joka päivä, mutta ensimmäisestä kerrasta poiketen, olen kuitenkin suurimman osan ajasta ilman miestäni sairaalassa. Ja haluan nostaa esikoisen syliini heti. Olisi rankkaa sanoa, ettei äiti nyt voi nostaa. Myönnän, on ajatuksena muutenkin rankka, että joudun olemaan useamman yön erossa lapsestani. Tähän asti yksi yö pari kertaa vuodessa on ollut maksimi.
Oho, nähtävästi kun postauksen pituutta katsoo, niin ajatuksia oli jonkin verran. Koska yleensä postaukseni ovat ruusunpunaisia hehkutuksia, niin edustakoon tämä nyt jotakin vähän muuta. Kyllähän yhteen päähän mahtuu... kaikenlaista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti