Tiesin jo etukäteen, että itselleni vaikeinta koko sairaalajaksossa ja synnytysjutussa olisi se, että minun pitäisi olla erossa pojasta. Mutta tulisivathan isä ja poika katsomaan meitä joka päivä. Ja kyllä he tulivatkin. Mutta visiitit eivät ehkä olleet elämämme idyllisimpiä hetkiä. Lauantai (pojat syntyivät perjantaina) meni vielä jotenkin. Simonin mielestä vauvat olivat hienoja ja vauvat saivat kuunnella höpötystä ratikoista ja busseista. Puolentoista tunnin jälkeen paikka alkoi kuitenkin tympiä ja niin isi ja poika suuntasivat kotiin. Loput visiitit olivatkin sitten varsin riipiviä. Sunnuntain ja maanantain visiitit jäivät alle tunnin mittaisiksi ja poika reagoi itkemällä ja haluamalla pois. Pojalla oli myös sahaava kuume. Koska muita oireita ei ollut ja kuumekin oli välillä poissa tulimme tulokseen, että poika reagoi stressaavaan tilanteeseen kuumeilemalla.
Tiistaina koitti aika ottaa pojat mukaan ja suunnata kotiin. Lähtöpukeutumiset olivat esikoiselle varsin riipivä hetki ja automatkakin meni pitkälti hätääntyneenä.
Kotona kaikki oli vielä karmeampaa. Poika oli koko iltapäivän ja illan hätääntynyt ja huusi lähtevänsä autolla pois. Raukka oli suunniltaan.Ja äidin sydän itki verta. Näinkö pilasin ihanan esikoiseni elämän?..... Sinnekö katosi aurinkoinen ja iloinen kullannuppuni..... Toki järki sanoi, että olimme vasta tulleet kotiin, mutta tunsin tehneeni elämäni virheen. Ja kuitenkaan en tietenkään olisi mistään hinnasta luopunut pieniestä kaksospojistanikaan.
Ensimmäinen yö oli asia, jota pelkäsin. Ajattelin, että esikoinen varmasti herää vauvojen itkuun ja niin huudamme kaikki kuorossa silmät ristissä. Vaan pelko olikin turha. Kotona oli hiljaista 00-07.30. Pikkupojat nukkuivat yhdellä tissikerralla läpi yön ja jatkoivat toisen imuttelun jälkeen vielä kymmeneen. Esikoinen nukkui kahdeksaan ja sen jälkeen ehdin viettää laatuaikaa leikkien pari tuntia kahdestaan hänen kanssaan. Heti tuntui kaikki paremmalta. Pojan kaikista suurin tuska oli kadonnut, kun äiti oli kotona vielä aamullakin. Toki päivän mittaan oli jonkinlainen hätä.
Nyt on jo maanantai. Päivä päivältä esikoinen taas yhä enemmän oma itsensä. Vauvat ovat olleet jo useamman päivän kivoja. Jos vauvat oikein huutavat on parasta sanoa vaan blaa, blaa.... vauvoja on jo kiva moikata, halata ja jopa pussailla. Ja ne ovat kuulemma söpöjä. Reaktiot ovat viime päivinä tulleet niin, että silloin tällöin iskee itkukohtaus. Muuten tilanne on ihan hyvä. Pojan iloisuus on palannut ja pelleily jatkuu vanhaan malliin. Hieman enemmän uhmaa on havaittavissa, mutta se saattaa olla pysyvämpikin ilmiö ;)
Maanantai-illan päätteeksi voi todeta, että tänään tuntuu siltä ettei mitään ongelmia ole edes ollut. Koko päivän ainut itkukohtaus isko päiväunilta herättäessä. Muuten on ollut erittäin hyvä päivä.
Mutta myönnetään, muutama päivä oli ehkä elämäni tiukimpia päiviä, samalla kun onni oli suuri niin säälitti niin valtavasti pienen 2-vuotiaan hätä. Äidin sydän on vaan ihan omanlaisensa, lapsen tunteet kokee aina niin valtavan voimakkaasti. Tai ainakin minä teen niin.
Kuvassa kaikki kolme kullannuppuamme. Edessä varmaan vaiheita monia, mutta tietenkään en kadu hankkineeni sisaruksia esikoiselle. Sisarukset ovat rikkaus ja lapset lahja. Ja juuri tänään tunnelma taas kuin ruusuilla tanssisi. Piikitkin ovat piilossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti